Edellisessä postauksessa mainitsin tekeväni jotain, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Kävin jääkiekkopelissä. Tapasin vanhan ystäväni, höpöteltiin ja muisteltiin menneitä – naurettiin, paljon. Tuttujakin näki, lähes kymmenen vuoden takaa! Joku muuttunut enemmän, joku vähemmän.
Yritin seurata peliä, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, mutta kummasti sitä myös katseli, että millaista ihmistä siellä peliä tuijotti. Ja lopuksi tein havainnon, täällä on paljon hyvännäköisiä miehiä! Enkä tarkoita niitä mustan esineen perässä viuhahtelevia topattuja peliukkoja, vaan yleisöä. (Noh, oli siellä jokunen ihan ok peliukkokin, huomasin nähkääs pelin alussa kun screenillä esiteltiin isäntäjoukkueen kokoonpano.) Sinkkunaisen taivas?No, ei kai sentään, mutta parempaan hätään oiva katselmuspaikka.
Tässä strategia (saa vapaasti kopioida);
ensin istutaan sivistyneesti ja katsellaan asiantuntevasti peliä. Kommentoidaan vieruskaverille jotain tapahtumaa ja välillä osoitellaan sormella kohti peliareenaa. Sitten vilkuillaan sopivia kohteita, kunnes niistä valitaan oivallisin. Aina silloin tällöin “sattumalta” vilkaistaan oivallisinta kohdetta, kunnes kohde huomaa, ja silloin vedetään katse pois. Erätauolla on sopiva aika hipsiä käytävälle kohteen läheltä, jotta huomaa, onko kohde rengastettu. Jos on, niin etsi uusi kohde. Jos ei, niin voit jatkaa. Toisen erän aikana katselutiheyden kohteeseen voi puolitoistakertaistaa. Vieno hymy auttaa. Toisella erätauolla voi kohdetta jo tervehtiä ja viimeisen erän jälkeen on aika tehdä ratkaisevin siirto. Klassinen avaus: “Mitä kuuluu?”
Tämän jälkeen kohde joko ryhtyy juttelemaan kanssasi tai tyytyy mulkaisemaan kukakohan tuokin on -katseella ja sinä luikit häntä koipien välissä kotiin nuolemaan haavojasi.
Toisin kuin nyt luullaan, niin minulle ei käynyt kumminkaanpäin. Tajusin vasta pelin loppuessa, että mitä olisin voinut tehdä sen reilun parituntisen ajan sen sijaan että tyydyin vain katselemaan kentälle.
